Mitä jos en tiedä?

Ärsyttää kun en tiedä
Päässäni pyörii pari työlistalla olevaa juttua. On niin tärkeää löytää oikea ratkaisu, paras mahdollinen tähän tilanteeseen. Ja nyt ahdistaa, kun en saa selkeyttä, en edes tiedä, mistä lähteä liikkeelle asian kanssa. Kehossa kihelmöi ja päässä suhisee, kun ajatukset pyörivät etsien vaihtoehtoja.

Ärsyttää ja masentaa mennyt tapahtuma viikolta. Ottaa päähän, kun en toiminut toisella tavalla. Olisihan minun pitänyt tajuta ja ymmärtää. Mutta kun en. Ratkaisut ja selkeys tuli vasta jälkijunassa ja silloin tilanne oli jo ohi. Mitä nyt enää voin tehdä asialle? Palleassa puristaa, on melkein kuvottava olo.

On niin tärkeää tietää – että on vastaukset selvillä joka hetkessä. Ainakin minulle on pitkään ollut näin. Muistan jopa joskus vuosia sitten jäljittäneeni itsessäni uskomuksen ”Tieto on valtaa”. Uskomukseni mukaan ei-tietäminen oli jotenkin haavoittuvampaa. Kun tiesi, oli vahvempi, selvisi paremmin elämästä – tai jostain. Oli onnellisempi. Näinkö tosiaan?

Ei-tietäminen voi olla myös vapauttavaa?
Miksi sitten on niin vapauttavaa, kun ystäväni kertoo jotain hankalaa tilannetta elämästään ja ei tarvitse tietää ratkaisua, voi vaan kuunnella. Voi olla täysin läsnä pehmeässä ei-tietämisen tilassa. Vaikka asiat voivat olla kipeitä ja ahdistavia, niin oleminen yhteisessä ei-tietämisessä on helpottavaa, meille molemmille. Voi vain yhdessä pohtia, pysähdellä ja hakea oikeita sanoja, tarvitsematta kuitenkaan päästä mihinkään.

Voisinko tätä soveltaa myös itseeni, kun ajatukset pyörivät kuumeisesti päässä tai kun käyn keskusteluja itseni kanssa? Tahdonvoimalla en tätä asiaa ratkaise. Mitä jos sallisin itselleni ei-tietää, mitä sitten tapahtuisi? Menisikö asiat peruuttamattomasti pieleen?

Nyt ei ole ystäviä ja kuuntelevia korvia lähellä. Jospa siis kuuntelisin itse itseäni. Suljen silmäni ja seuraan hetken hengitystäni. Kiinnitän huomioni kehooni: siihen miten se juuri nyt on ja miltä siitä tuntuu. Tunnen koko kehoni juurtuvan ja maadoittuvan tähän hetkeen. Ajatuksia pyörii päässäni ja tunnustelen, miltä se kaikki, mitä nyt ajattelen, tuntuu nyt kehossani. Sanon hiljaa itselleni: ”Hei, olen palanut takaisin. Olen valmis kuuntelemaan.” Kyllä, tuntuu palleassa ja kurkun tienoilla.

Annan kehon kertoa
Annan kehon pikkuhiljaa häivähdyksinä kertoa, miten jokin minussa on paniikissa, se ehkä tuntee olleensa hölmö. Jotain osaa minussa huolestuttaa, mitä toiset ajattelevat. Sanon sille, että kuulen, mitä se sanoo. Osa minusta on jo valmiina analysoimaan sitä, mistä tuo tunne tulee, mikä sen on mahdollisesti aiheuttanut. Huomaan tämänkin ja nyökkään sille hyväksyvästi, jolloin se haalenee ja häviää. Ei ole tarpeen tietää.

Jatkan kuuntelua ja jokin minussa alkaa rauhoittua. En edelleenkään tiedä vastauksia, enkä ratkaisuja, mutta aavistus luottamuksesta alkaa herätä. Tunnustelen hetken aikaa sanaa luottamus ja se resonoi kehossani vahvistuen. Tuntuu, että voin kuin voinkin levätä tässä ei-tietämisen tilassa. Ainakin tämän hetken. Kiitos keho!

Ryhtymisen vaikeus

Mikä siinä onkaan, kun välillä on niin vaikea aloittaa jokin asia?
Otan tabletin käteen muka tarkistaakseni jotain asiaan liittyvää ja pitkä tovi hurahtaa kuin ohimennen. Saan puuskan siivota keittiön, järjestää kaappeja tai sitten maata vain sohvalla odottaen inspiraatiota – enkä vieläkään ole lähempänä aloittamista. Joskus olen onnistunut huijaamaan itseni treeneihin tai lenkille laittamalla aivot narikkaan ja askel kerrallaan antamalla kropan vain kuljettaa sinne minne pitikin. Ensin treenivaatteet päälle, sitten eteiseen ja treenikamat esille. Sen jälkeen kengät jalkaan ja avaimet mukaan. Ovi auki ja ovi kiinni. Toimiihan tämäkin, ainakin joskus.

Onko kehoni siis aivojeni kuljetin paikasta A paikkaan B
Siinäkö keho on parhaimmillaan, aivojen alaisena? Tai voisiko tämän tehdä jollain muulla tavalla, kuin laittamalla autopilotin päälle? Entäpä jos olisikin tärkeämpää pysähtyä ja kuulla, mistä siinä on kyse, kun ei pääse alkuun tai saa aikaiseksi. Voisiko keho ollakin se, jota kuunnellaan, kun ei huvita, jaksa tai innostus on vähissä.
Kokeillaan.

Huomio kehoon, pysähdyn ja odotan
Olen jo valmiiksi sohvalla odottamassa sitä eteenpäin tönäisevää inspiraatiota, joka ei kuitenkaan ole tullakseen. Nyt ei tarvitse kuin sulkea silmät. Vien huomioni kehooni ja siihen, mitä se pitää sisällään tällä hetkellä. Tuntuu mukavalta; olen levännyt ja syönyt hyvän aterian. Olo on kaikin puolin hyvä. Hengitän sisään ja ulos ja odotan. Huomaan pientä puristusta ja kireyttä pallean kohdalla. Se on epämääräinen, mutta samalla melko tuttu tunne. Sellainen jonka voi myös ohittaa varsin helposti, kun sen läsnäoloon on niin tottunut. Sanon sille: “Hei” ja istahdan sen viereen. Istumme hetken aikaa vierekkäin ja huomaan jotain, jota voisi kuvailla sanoilla “En osaa”. Siinä on mukana ehkä pelkoa tai arkuutta ja se on yksinäinen. Niinpä. Ei ihme, että sen on vaikea ryhtyä toimiin. Tunnen myötätuntoa sitä kohtaan.

Huomaan myös jotain sellaista, joka sanoo “Höpö, höpö. Tottakai osaat. Eihän tuo ole iso homma”. Sanon sillekin “Hei” ja jään kuuntelemaan. Istumme jonkin aikaa keskenämme ja ymmärrän pikkuhiljaa, että sillä on paljon luottamusta, eikä se ota tätä kaikkea niin vakavasti. Niinpä. Koko kehoni huokaa.

Kiitos keho
Olen vielä hetken aikaa tunnustellen olotilaani. Kiitän kehoani ja niitä tuntemuksia, jotka kertoivat oman näkökulmansa tänään. Olo on levollinen. Tuntuu, että kannatti kuunnella.

Nousen sohvalta ja rupean hommiin.