Kirjoituksiani muille sivuistoille

Kirjoittelen silloin tällöin juttuja mm. Sinulle-ryhmään Facebookissa. Tässä linkit kirjoituksiin:

28.10.2019
“Kehon kuunteluun tarvitset rauhallisen hetken, jolloin voit olla omassa tilassa, turvallisesti ja keskittyä vain itseesi.”
Lue ensimmäinen artikkelini alla olevasta linkistä.

Mielen ylivoima – miten voinkaan dissata kehoni viestin

Kävin viestittelyä ystäväni kanssa, jossa hän mainitsi, että hänen hevosensa tarvitsisi ratsastajaa ja olisin tervetullut tallille, milloin vain minulle sopisi. Kutsu tuntui ihanalta ja tunsin rinnassani lämpimän sykähdyksen, kun mielikuvissani muistin, millaista oli olla taas olla yhteydessä tähän hevoseen ja puuhastella yhdessä ilman aikarajoituksia. Samalla tunsin myös syvän kouraisun vatsassani, kun ajattelin, miten voin sovittaa tämän kaiken nykyisiin aikatauluihini, ja kaikkeen siihen, mihin tähän asti olen sitoutunut.

Mieleni käynnistyi kuitenkin heti miettimään, miten tämä olisi toteutettavissa. Olen tottunut multitaskaukseen: huolehtimaan monista asioista yhtä aikaa, ja jollain tavalla olen taitava sovittamaan nämä kalenteriini ja myös hoitamaan asiat päätökseen. Toimintatapa on minulle niin tuttua, että välillä se on jopa huvittavaa – ja samalla olen ymmälläni, miten onnistun aina buukkaamaan kalenterini tukkoon, riippumatta siitä, kuinka paljon aikaa vapautan itselleni muilla järjestelyillä. Tiedän jokaisella solullani, että tässä on jotain, johon minun tulee ottaa tarkasteluun – heti kun löydän aikaa siihen!

Onneksi puhuin asiasta ystäväni kanssa, joka jossain välissä viisaasti totesi, että eikö hevosten kanssa puuhastelun pitäisi olla sellaista, että siitä nauttii, se tuo iloa ja antaa voimavaroja. Samalla, kun hän näin sanoi, tunsin jälleen sen kouraisun vatsassani, jostain, joka liittyi kiireeseen ja liian monesta asiasta huolehtimiseen, vastuuseen ja myös jonkinlaiseen epämääräiseen huoleen epäonnistumisesta. Sen sijaan ajatus, että sanoisin nyt ei, toi tilaa ja vapauden tunnun koko kehooni.

Silti en ollut vielä tehnyt päätöstäni. 

Jatkoin myöhemmin keskustelua toisen ystäväni kanssa ja tässä vaiheessa sain täyden ymmärryksen koko olemukseeni siitä, mikä on vastaukseni. Prosessi oli edennyt omassa tahdissaan, mutta se tarvitsi toisen ihmisen – tässä tapauksessa kaksi – että pystyin todella noudattamaan sitä, mitä sisimpäni minulle oli jo sanonut. Tunsin, että tässä oli jotain merkittävää, paljon enemmän kuin pelkästään tähän yksittäiseen tapaukseen liittyvää.

Tämä prosessi osoitti ja konkretisoi minulle kaksi tuttua asiaa. Ensiksikin se, mistä Gene Gendlin on sanonut: ”Without some people, who listen, it is difficult to listen yourself.” On todella helpompi kuulla itseään, kun on joku, joka kuuntelee sinua. Kun keskustelet asiasta hyvän kuuntelijan kanssa, pystyt tunnistamaan vielä paremmin, mikä tässä kaikessa resonoi sisälläsi ja mikä minussa sanoo ei. Asiat tulevat uudella tavalla todellisiksi, niistä saa paremman otteen ja kokonaisuus selkiytyy.

Toiseksi konkretisoitui se, mitä kuvaa sanonta, että ”Helpompaa on tuttu helvetti kuin vieras taivas”. On niin paljon helpompaa ajaa autopilotilla samoja uria ja noudattaa tuttua selviytymisstrategiaa elämässä, kuin lähteä uusille urille. Kuinka huomaamatta sitä valitsee vanhan tavan. Asian tiedostamisen lisäksi, vaatii päätöstä ja hereillä oloa valita eri päätöksentekotilanteissa toisin. Oivaltaminen on tärkeää, mutta yhtä tärkeää on toimia oivalluksen mukaisesti!

Mitä jos en tiedä?

Ärsyttää kun en tiedä
Päässäni pyörii pari työlistalla olevaa juttua. On niin tärkeää löytää oikea ratkaisu, paras mahdollinen tähän tilanteeseen. Ja nyt ahdistaa, kun en saa selkeyttä, en edes tiedä, mistä lähteä liikkeelle asian kanssa. Kehossa kihelmöi ja päässä suhisee, kun ajatukset pyörivät etsien vaihtoehtoja.

Ärsyttää ja masentaa mennyt tapahtuma viikolta. Ottaa päähän, kun en toiminut toisella tavalla. Olisihan minun pitänyt tajuta ja ymmärtää. Mutta kun en. Ratkaisut ja selkeys tuli vasta jälkijunassa ja silloin tilanne oli jo ohi. Mitä nyt enää voin tehdä asialle? Palleassa puristaa, on melkein kuvottava olo.

On niin tärkeää tietää – että on vastaukset selvillä joka hetkessä. Ainakin minulle on pitkään ollut näin. Muistan jopa joskus vuosia sitten jäljittäneeni itsessäni uskomuksen ”Tieto on valtaa”. Uskomukseni mukaan ei-tietäminen oli jotenkin haavoittuvampaa. Kun tiesi, oli vahvempi, selvisi paremmin elämästä – tai jostain. Oli onnellisempi. Näinkö tosiaan?

Ei-tietäminen voi olla myös vapauttavaa?
Miksi sitten on niin vapauttavaa, kun ystäväni kertoo jotain hankalaa tilannetta elämästään ja ei tarvitse tietää ratkaisua, voi vaan kuunnella. Voi olla täysin läsnä pehmeässä ei-tietämisen tilassa. Vaikka asiat voivat olla kipeitä ja ahdistavia, niin oleminen yhteisessä ei-tietämisessä on helpottavaa, meille molemmille. Voi vain yhdessä pohtia, pysähdellä ja hakea oikeita sanoja, tarvitsematta kuitenkaan päästä mihinkään.

Voisinko tätä soveltaa myös itseeni, kun ajatukset pyörivät kuumeisesti päässä tai kun käyn keskusteluja itseni kanssa? Tahdonvoimalla en tätä asiaa ratkaise. Mitä jos sallisin itselleni ei-tietää, mitä sitten tapahtuisi? Menisikö asiat peruuttamattomasti pieleen?

Nyt ei ole ystäviä ja kuuntelevia korvia lähellä. Jospa siis kuuntelisin itse itseäni. Suljen silmäni ja seuraan hetken hengitystäni. Kiinnitän huomioni kehooni: siihen miten se juuri nyt on ja miltä siitä tuntuu. Tunnen koko kehoni juurtuvan ja maadoittuvan tähän hetkeen. Ajatuksia pyörii päässäni ja tunnustelen, miltä se kaikki, mitä nyt ajattelen, tuntuu nyt kehossani. Sanon hiljaa itselleni: ”Hei, olen palanut takaisin. Olen valmis kuuntelemaan.” Kyllä, tuntuu palleassa ja kurkun tienoilla.

Annan kehon kertoa
Annan kehon pikkuhiljaa häivähdyksinä kertoa, miten jokin minussa on paniikissa, se ehkä tuntee olleensa hölmö. Jotain osaa minussa huolestuttaa, mitä toiset ajattelevat. Sanon sille, että kuulen, mitä se sanoo. Osa minusta on jo valmiina analysoimaan sitä, mistä tuo tunne tulee, mikä sen on mahdollisesti aiheuttanut. Huomaan tämänkin ja nyökkään sille hyväksyvästi, jolloin se haalenee ja häviää. Ei ole tarpeen tietää.

Jatkan kuuntelua ja jokin minussa alkaa rauhoittua. En edelleenkään tiedä vastauksia, enkä ratkaisuja, mutta aavistus luottamuksesta alkaa herätä. Tunnustelen hetken aikaa sanaa luottamus ja se resonoi kehossani vahvistuen. Tuntuu, että voin kuin voinkin levätä tässä ei-tietämisen tilassa. Ainakin tämän hetken. Kiitos keho!