Ryhtymisen vaikeus

Mikä siinä onkaan, kun välillä on niin vaikea aloittaa jokin asia?
Otan tabletin käteen muka tarkistaakseni jotain asiaan liittyvää ja pitkä tovi hurahtaa kuin ohimennen. Saan puuskan siivota keittiön, järjestää kaappeja tai sitten maata vain sohvalla odottaen inspiraatiota – enkä vieläkään ole lähempänä aloittamista. Joskus olen onnistunut huijaamaan itseni treeneihin tai lenkille laittamalla aivot narikkaan ja askel kerrallaan antamalla kropan vain kuljettaa sinne minne pitikin. Ensin treenivaatteet päälle, sitten eteiseen ja treenikamat esille. Sen jälkeen kengät jalkaan ja avaimet mukaan. Ovi auki ja ovi kiinni. Toimiihan tämäkin, ainakin joskus.

Onko kehoni siis aivojeni kuljetin paikasta A paikkaan B
Siinäkö keho on parhaimmillaan, aivojen alaisena? Tai voisiko tämän tehdä jollain muulla tavalla, kuin laittamalla autopilotin päälle? Entäpä jos olisikin tärkeämpää pysähtyä ja kuulla, mistä siinä on kyse, kun ei pääse alkuun tai saa aikaiseksi. Voisiko keho ollakin se, jota kuunnellaan, kun ei huvita, jaksa tai innostus on vähissä.
Kokeillaan.

Huomio kehoon, pysähdyn ja odotan
Olen jo valmiiksi sohvalla odottamassa sitä eteenpäin tönäisevää inspiraatiota, joka ei kuitenkaan ole tullakseen. Nyt ei tarvitse kuin sulkea silmät. Vien huomioni kehooni ja siihen, mitä se pitää sisällään tällä hetkellä. Tuntuu mukavalta; olen levännyt ja syönyt hyvän aterian. Olo on kaikin puolin hyvä. Hengitän sisään ja ulos ja odotan. Huomaan pientä puristusta ja kireyttä pallean kohdalla. Se on epämääräinen, mutta samalla melko tuttu tunne. Sellainen jonka voi myös ohittaa varsin helposti, kun sen läsnäoloon on niin tottunut. Sanon sille: “Hei” ja istahdan sen viereen. Istumme hetken aikaa vierekkäin ja huomaan jotain, jota voisi kuvailla sanoilla “En osaa”. Siinä on mukana ehkä pelkoa tai arkuutta ja se on yksinäinen. Niinpä. Ei ihme, että sen on vaikea ryhtyä toimiin. Tunnen myötätuntoa sitä kohtaan.

Huomaan myös jotain sellaista, joka sanoo “Höpö, höpö. Tottakai osaat. Eihän tuo ole iso homma”. Sanon sillekin “Hei” ja jään kuuntelemaan. Istumme jonkin aikaa keskenämme ja ymmärrän pikkuhiljaa, että sillä on paljon luottamusta, eikä se ota tätä kaikkea niin vakavasti. Niinpä. Koko kehoni huokaa.

Kiitos keho
Olen vielä hetken aikaa tunnustellen olotilaani. Kiitän kehoani ja niitä tuntemuksia, jotka kertoivat oman näkökulmansa tänään. Olo on levollinen. Tuntuu, että kannatti kuunnella.

Nousen sohvalta ja rupean hommiin.